vieläkin tuokiokuvia...

Kiitos Nana! KIITOS.

Haluaisin nyt jostain syystä omistaa tämän tunnustuksen sille mummelille, joka viuhtoi potkukelkalla ohitseni risteyksessä äsken. Hän ei varmasti ole bloggaamisesta kyllä koskaan kuullutkaan.

Voi miten toivoisin, että olisin yhdeksänkymppisenä samaa maata!

Mummeli oli oikeasti pieni, ja siis valehtelematta yhdeksänkymppinen. Hänellä oli kirkkaansininen takki ja turkoosit toppahousut. Kirkkaanpunaiset lasten toppakintaat. Ja vaalea, iso, ufon näköinen karvalakki. Uuurteinen naama ja leveä hymy. Suu korvissa purevassa pakkasessa potkutteli minkä jaloistaan pääsi.

Mikä positiivisuus ja energia. Aivan käsittämätön.

Levisi minuunkin asti ja mieli piristyi heti.

Olin nimittäin kauheissa itsesyytöksissä palaamassa pieneläinklinikalta. Koira melkein menehtyi insuliinishokkiin syötyään lasten xylitol-purkat. Hyvän avun ansiosta selvisi kuitenkin.

Jatkossa olen kyllä huolellisempi, tiedän sen.

keveää

Seison aamuruuhkassa liikennevaloissa ja ohi kulkee valtava bokseri vilkkuva punainen valopanta kaulassaan. Aivan uskomaton näky, naurattaa.
Kaikki muutenkin naurattaa ja ilahduttaa.
Jossain mielen taustalla on pienenpieni ajatus siitä, että missäköhän vaiheessa hymy alkaa hyytyä.
Lasten, tallitöiden, oikeiden töiden ja vielä kunnallisten luottamustehtävien pyörityksessä.

Mutta olen niin hyvin levännyt kahyden vuoden sapatin aikana että ei tee tiukkaa herätä puoli kuudelta aamutallia tekemään, ja juosta töiden jälkeen kunnallisvaltuustoon.
Vielä.

Ainakaan vielä vähään aikaan. Olen niin iloinen kiinnostavista asioista.
Lupaan!

Töistä puheen ollen, olettehan muuten nähneet tämän videopätkän määrittelemättömästä supermarketista suomessa... kannattaa katsoa loppuun asti...

kuplivaa kiireistä

Ensimmäinen työpäivä ja ensimmäinen kunnallisvaltuusto.

Aamulla töihin koroilla harppoessa vatsassa kupli. Tunsin itseni aivan Meryl Streepiksi joka ottaa vastaan palkintoa. Halusin kiittää kaikkia - ja halata vastaantulijoita.
Siinä puolipakkasessa, mereltä puskevassa viimassa.

Sain tietokoneen joka toimii, nitojan ja reijittimen.

Ja nauroin itselleni ääneen kun yritin säätää aivanuutta pinkkiä työtuolia kymmenistä vivuista ja nappuloista. Onnistuin löytämään siitä jonkinlaisen heittoistuimen ja kellahdin lattialle...
keijutyylinen, pätevä aloitus!

Jos minusta ei siis lähiaikoina kuulu, olen sinkoutunut johonkin maata kiertävälle radalle...

haaveita...

Kysyin kuusivuotiaalta mistä hän haaveilee.

Siitä Bambista, hän sanoi. Tarkoitti muovista lelueläintä jonka oli nähnyt kirjakaupassa.

Ja siitä olen aina haaveillut, jatkoi, että saisin asua maatilalla jossa hevonen voisi olla omassa pihassa. Ja jossa olisi kanoja ja kissa, erityisesti se kissa koska kissat viihtyvät maatiloilla missä on paljon hiiriä ja kissat on myös siellä tarpeellisia. (Tässä huomatkaa hyvin aikuisilta opittu järkiperustelun käyttö jollekin intohimon kohteelle, joka siis on se kissa.)

Ja lammas. Ja lehmä. Ja Amalia! (joka on hänen kovasti kaipaamansa vuohiyksilö)

Kysyin, ymmärrätkö sitten, että ei voisi mennä lomalle espanjaan kun kaikki ne eläimet pitäisi hoitaa. Ymmärsi hän. Totesi, että se maatila olisikin parempi kuin loma koska siellä saisi olla joka päivä.

Juuri niinhän se on, arkea varten pitää elää. Ei juhlaa, eikä lomaa.

dialogia

Kuulin aamulla televisiosta herkullistakin herkullisemman dialogin palasen.
Nuoren tytön ja vanhan mummon välillä, ihanalla brittiaksentilla.

"Was everything really black and white, before?"

"No, the world was filled with gloooorious colour!"

Puhe oli vanhasta talosta ja puutarhasta, jossa vanhus oli joskus asunut.

Ajattelin heti Monet'n puutarhaa Givernyssä, Pariisin liepeillä. Se kuuluu paikkoihin joihin haluan palata vielä, tunnelma oli ainutlaatuisen ihana. Uskomatonta että joku rakentaa sellaisen puutarhojen kokoelman kesäpaikakseen, ihan itse. Lampineen, kaikkineen.

Haluan palata sinne joskus, kun liljat kukkivat.

autokorjaamolla

Kävin arvioituttamassa auton korjauksen.
Joku ystävällinen sielu oli jo joku aikaa sitten naarmuttanut uuden autoni koko kyljen jollakin terävällä esineellä, maalit korkkiruuville, keulasta perään asti.

Huomasin olevani niin vihainen, etten voi koko asiaa edes ajatella. Olen tietysti tehnyt rikosilmoituksen asiasta, mutta poliisilla ei ole mitään mahdollisuutta löytää tekijää.

Ajattelen kuitenkin, että sekin nuori joka autoni naarmutti olisi todella tarvinnut opetuksen siitä, että teoilla on seuraukset. Sekä aineelliset että aineettomat. Olisin halunnut, että hän joutuu pohtimaan ensinnäkin mistä ja miten ansaitsee tuhatviisisataa euroa korvatakseen aiheuttamansa vahingot ja toiseksi, että hän joutuu joutuu pyytämään anteeksi aiheuttamaansa harmia ja vaivaa. Lopulta, vakuutuksen omavastuuseen menevä satavisiikymppiähän on pois keijulasteni kesälomasta tai harrastuksista, kun pienperheessämme ei paljon ole mahdollisuutta välttämättömyyksistä enää nykyistä enempää tinkiä.

Olen vierestä nähnyt, kuinka jotkut aikuisetkin voivat pilata elämänsä lopullisesti ajattelematta tekojensa seurauksia. Siksi ajattelen, että vastuuseen kasvaminen olisi aloitettava jo varhain, pikkuhiljaa. Kenestäkään ei tule vastuullista aikuista taikaiskusta, kun täyttää kahdeksantoista.
Virheitä on tietysti kokeiltava, mutta kuinka niistä oppii jos palautetta ei saa?

Autokorjaamolla istuskellessa mietin siis, että mikäli se minusta riippuu, keijulapset joutuvat kyllä siis varmasti useinkin pohtimaan mitä siitä seuraa kun sanot tai teet noin?

Rankkaa.
Mutta minkäs teet, elämä on. Ja äiti vielä enemmän....

remonttia ja talviunelmaa

Sunnuntai - nautinnollisen viikonlopun täydellinen päätös.

Aikaa vain minulle.
En ahdistu yksin olosta. Nautin siitä, tarvitsen sitä. Aikaa itselle ja omille ajatuksille.
En tunne oloani yksinäiseksi vaikka olen yksin.

Ratsastelin ystävän perässä talvisessa metsässä ja vapaus meni päähän.
Sekä minulla että hevosella - se potkaisi takakaviot ilmaan innosta, nyt mentiin!
Täyttä laukkaa lumessa, alas painuneita oksia polulla väistellen.
Minä välillä silmät kiinni, lunta poskilla.
Hevonen höristen.

Kotona kuuntelin flamencoa ja salsaa, lauloin mukana.
Keräilin makuuhuoneen lattialta kuohuviinipullon korkkeja...
...nehän oli aivan pieniä pulloja!!!

Remontoin, revin pitkätukka poikakeijun huoneesta tapetteja. Lasikuitutapetit antavat vaihtoehdoksi tasan uutta maalia pintaan, eipä juuri muuta. Aiomme maalata boordiksi katonrajaan hevibiisien sanoja mustilla goottikirjaimilla...

Kittasin ja paklasin vessan seinässä olevia kraatereita. Aikuisen iässä ollut peilikaappi kellastuneine loisteputkivalaisimineen sai lähteä. Eräs kaunis päivä piirsin vessan seinään lyijykynällä huoneen korkuisen puun profiilin, ja yritän nyt maalata sen hopeanhohtoisella glasyyrimaalilla, samalla kun maalaan uusiksi koko vessan. Hohtoa arkeen!
(Myönnän suoraan, ainakin jos kysytään, että varastin idean kuvanveistäjä Pekka Jylhän tekemistä, ruostumattomasta teräksestä laserilla leikatuista upeista teoksista.)

Asunto on tosiaan jo aikuisen iässä ja selvinnyt ilman remontin remonttia, mitä ihmettelen.
Patterit pitävät kovaa ääntä ja vetelevät viimeisiään. Kaapinovista osa on poistettu repsottavina ja osa muuten vaan tipahtelee käytettäessä. Roskis kiljaisee vertahyytävästi joka kerta kun sen ulos tempaisee. Palapeliparketti voi joku kaunis päivä olla irti kokonaan, kuten kesällä kävi. Siksi yhdessä huoneessa on jo kaunis pähkinälaminaatti.

Saunaa lämmitetään kaksi tuntia koska kiukaasta on yksi vastus kuollut. Keittiön ja vessan kaakeleiden rikkumaton linja on mitäänsanomaton hailakka beige.
Lohduttaudun sillä että ainakaan se ei ole vaaleanpunainen tai mintunvihreä köynnöskuvio...

Mutta hei, täällä on tilaa ja valoa. Hippie shui meininki joka kestää elämää.
Hyvät energiat. Fiksailen siis nurkka kerrallaan. En aio edes tietää mitä tarkoittaa remonttistressi.
Aion nauttia joka hetkestä!

juhlan tuntua

Heräsin sängyn yläpuolella olevasta pienestä ikkunasta lankeavaan valonkajastukseen. Pidän kaihtimia vakituiseen auki todettuani että arktinen valo herättää viikonloppuisin juuri oikeaan aikaan. Ei liian aikaisin.

Ensimmäinen asia, mitä sanoin, oli: "tekisi mieleni kiljua."

"Ai sitä juomaako?", toinen kysyi ihmeissään.

Ei. Selitin, että kiljua ääneen. Siitä tunteesta että on hyvä olla omissa nahoissaan. Että nauttii elämästään. Eikä hetipaikalla keksisi mitään erityistä, isompaa, mitä haluaisi pois tai mitä tarvisi siihen lisää.

Join kahvia taivaallisessa rauhassa ja hiljaisuudessa, tietysti enemmän kuin olisi pitänyt. Ja mietin missä maailman värit vieläkin ovat. Vaikka pakkanen on jo vähän laskenut. Oli pakko ottaa valokuva maailmasta. Ajattelin että siitä tulee mustavalkoinen. Ja taas kerran, kuvasta näin sen mitä en ollut silmin ymmärtänyt.

Maailma ei ole väritön. Se on sininen!

Pohjoisen haalea, harmaan sininen.


Ja tietysti, olin vieläkin aivan sfääreissä taivaallisesta illallisesta.

Alkupaloiksi kolmea erilaista kalaa: graavilohta, keittiömestarin sipuli-silakoita ja graavia siikaa. Tuo jälkimmäisin, ehkä, maailman parasta kalaa. On kaksi syytä miksi haluaisin oikeasti oppia kalastamaan: siika ja kuha - ja niiden kilohinnat Stockmannin tiskissä...

Pääruuaksi poronfileetä makeassa punaviinikastikkeessa, paahdettuja juureksia ja persiljaperuna.
Tämä kaikki nautittuna ihanan punaviinin kanssa, vanhaan aittaan rakennetussa tunnelmallisessa ravintolassa meren rannalla. Hyvässä seurassa.

Jälkiruoan tein itse myöhemmin. Hedelmäsalaattia banaanista, omenasta, viinirypäleistä, säilykemandariineista ja persikasta. Kastikkeeksi Cointreauta. Ihan toimiva kokeilu, sanoisin.

Tajusin että siitä taitaa olla aika pitkä aika kun viimeksi tunsin vastaavaa vapautta. Niin pitkään on harteilla painanut aina joku isompi huolehdittava asia. Se juuri elämässä niin kamalaa - tai ihanaa -

miten lyhyessä ajassa kaikki voi muuttua.

Miten subjektiivinen, todellisuus. Onnellisuus.

Siispä - hyvä ruoka, parempi mieli...

pilvissä

Sain työpaikan. Kiinnostavan ja pidemmäksi aikaa.

Ihanaa. Sormet jo syyhyävät.

Sen kunniaksi Cordoniù Cavaa. Kiitosviestejä rakkaille, ystäville, rakkaimmille ystäville.

Tuoreet mansikat ovat juuri päässeet loppumaan mutta pakastetut saavat kelvata.

Saunaan.

Syvä huokaus.

Ja varastettuja onnittelusuudelmia,

sitten myöhemmin.

Miten se Valopää opettikaan - että elämässä pitää osata pyytää...

arktista pimeää

Pakkasta on parisenkymmentä, liian kylmä ratsaille.
Maisema on edelleen aivan valkoinen. Melkein koko päivän on pimeää, noin aamukymmenestä kolmeen iltapäivällä näkee vähän paremmin.

Ihana, pohjoinen, suojaava pimeys rauhoittaa myös mielen. Kuuntelen ystävän työmurheita jostain kaukaa, tunnelin päästä.
Olen omassa maailmassani ihan turvassa - näennäisesti.

Odotan ensi viikkoon tietoa kiinnostavasta työpaikasta ja sillävälin teen hauskaa markkinointiprojektia. Musiikkia, kuvaa, tekstiä.

Mieli juoksee välillä jo kevääseen ja kesään. Puutarhaan. Kerään hauskan näköisiä säilyketölkkejä taimien kasvatukseen. Mietin puutarhajuhlia - lasisia siideripulloja jäämurskassa, keveitä puuvillapaitoja, musiikkia gramofonissa,
lyhtyjä..
...muhkeasti kukkivia ukonkelloja.

Tanssimista ruohikolla avojaloin Raphaelle Evan tahtiin...

Ison kyydissä

Yön aikana koko maailma on peittynyt valkoiseen.
Pensaissa ja puissa paksut untuvapeitot ja ladoista huurrettu värit piiloon.
Ainoana värinä auringon oranssi mandariini keskellä taivasta.

Kiipesin Friisiläisen selkään.
Sen säkäkorkeus on 170cm, pää reilussa kahdessa metrissä ja kaviot ruokalautasen kokoiset. Kaula kaarella se puhisi eteenpäin, liiteli ravia kaikki kaviot yhtä aikaa ilmassa.
Pakko oli keventää, muuten olisin istunut heittoistuimessa.
Hieno eläin. Uskomaton ratsastaa.
Todella uskomaton liike ja energia. Rauhallinen mutta voimakas.

Kädet vapisevat vielä suihkun jälkeenkin.

kotelosta ulos

Vietin viikonloppua kotelossa.
Omassa pienessä maailmassani, jossa keijulapset, eläimeni, ystävät.


Kiitollisena skypeilystä rakkaan ystävän kanssa. Joskus ihmiset ovat lähellä ja lähempänä vaikka ovatkin fyysisesti tosi kaukana. Olisipa rahaa matkustaa sinne missä on ystävä - ja delfiinejä.


Ja - Valopään esimerkin rohkaisemana totean. Erityisen kiitollisena myös turvallisesta, tunteellisesta ja samalla räiskyvästä ja jännittävästä aistillisuudesta elämässäni. Yritän tunnistaa aidosti kauniit asiat ja ottaa ne vastaan, kyselemättä elämältä mihin se on menossa - vastausta en kuitenkaan saa. Saan kuitenkin olla Nainen. Se on paljon, se.


Pitkästä aikaa olen myös toiveikas siitä että saisin hyödyntää enemmän kaikkea mitä osaan...


Kaikenkaikkiaan tunnen että elämässäni on yhä selkeämmin kaksi tilaa:
lepäämistä varten suljettu, henkilökohtainen tila, kotelo. Oma koti, omat ympyrät, läheiset.
Ja toinen, avoimempi ja vuorovaikutteisempi vyöhyke jossa liikkuu paljon energiaa, ihmisiä ja tapahtumia. Uusia asioita, oppimista. Nämä haluan pitää molemmat. Tasapainossa keskenään.

Tähän liittyen olin ilahtunut kun huomasin että ajatukseni jo vuosien takaa on saanut muodon: pehmeä kotelo, johon voi mennä lepäämään. Ajatukseni lähti vauvojen kattoon ripustettavasta design-kehdosta. Halusin itselleni samanlaisen, riippuvan kotilon, joka vaimentaisi ulkopuolella kuuluvat äänet ja heijaisi sydämen rytmissä. Mielessäni kotilo oli huovutettu, mutta muuten hyvin saman näköinen kuin tämä Glorian Kodin esittelemä vuode. Hinta, kepeät 42.000e, on tosin aavistuksen out-of-my-reach, mutta ainakin idea kehittyy.

Sehän on niin Hippie shui. Aivan linjassa myös muodissa olevan Slow-life - ajattelun kanssa. Mitä hektisempi elämä, mitä kuormitetummat aistit ja suurempi paine luoda uutta - sen tärkeämmäksi muuttuu sisäisen tasapainon ylläpitäminen ja yhteys omaan sieluun ja ydinolemukseen. Miten voimme kuulla ja keskustella itsen kanssa jos emme hiljene jatkuvalta mediavyörytykseltä tai vuorovaikutukselta?

Onneksi on myös olemassa yritys joka perustettiin ideasta demokratisoida design kaikkien ulottuville... ..siis, Ikean versiota kotilovuoteesta odotellessa...

vatsakeskeistä

Kuten jo viime viikonloppuna totesin, joskus - tai usein - elämän tarkoitukseksi riittää hyvä ruoka, viini ja erinomainen seura.

Jatkan samalla linjalla.

Valopään innoittamana onnistun tekemään loistavaa poronkäristystä,
se on niin uskomattoman helppoa. Otetaan paketti pekonia, paistetaan pannulla, lisätään paketti poronkäristystä ja hakattua sipulia, paistetaan nekin ja lisätään suola ja pippuria sekä vähän vettä.

Otetaan jauhoisia perunoita, kiehutetaan, lisätään maitoa ja voita ja survotaan. Lisätään ripaus suolaa ja muskottipähkinää.

Otetaan pakastettuja puolukoita, lisätään reilusti sokeria ja lämmitetään mikrossa niin että puolukat vähän pehmenevät, ei kuitenkaan kiehuteta. Jäähdytetään jääkaapissa.

Otetaan kulhon pohjalle valkoista balsamicoa, sweet chili kastiketta, oliiviöljyä ja rouhitaan joukkoon mustapippuria. Liemeen käännellään ohueksi leikattua mehevää kaalta, aurinkokuivattuja tomaatteja ja kuorimaveitsellä luomuporkkanasta vedeltyjä pitkiä, kauniita lastuja.

Jälkiruuaksi otetaan vaniljajäätelöä, karpaloita ja kinuskikastiketta.

Kuunnellaan Mari Boinea. (> Miuku, klikkaa linkkiä :)

Se kaikki muu mitä kaipaat saattaakin tulla sitten ihan tuoksujen houkuttelemana...

arkista

Tiskaan. Pesen pyykkiä.
Siivoan.

Tunteet ovat jossakin tuolla taka-alalla ja tänään ne kannattelevat minua.
Energisoivat. Antavat uskoa tulevaan.

Pakkasta on melkein parikymmentä astetta.

Katselen sen huurtamia syreenin oksia kahvia juodessani ja totean että

minusta löytyy vielä vihaa. Katkeruutta. Epäuskoa siihen, miten elämä voi heittää.

Mutta löytyy myös paljon, paljon rakkautta.

Oksat ovat kauniita.

uskosta

En voi olla kirjoittamatta uskosta.
Anteeksi paatos, mutta tämä on aihe jota olen miettinyt pitkään ja hartaasti, monelta eri kannalta.

Katsoin nimittäin aivan vahingossa ylen ykköseltä erittäin kiinnostavaa dokumenttia kirkon eri näkemyksistä mm. naispappeuteen, seksuaalivähemmistöihin ja niin edelleen.

Erityisen järkyttynyt olin nuoren naispapin, Elina Koiviston näkemyksistä.
Pitkän tutkailun ja kipuilun jälkeen hän oli mielestään kyennyt löytämään itselleen oikeutuksen ryhtyä papiksi, vaikka raamatussa selkeästi sanotaan ettei naisen tule olla seurakunnan paimen.

Kuitenkin hän oli myös päättänyt vastustaa homo- ja lesboparien avioliittojen siunaamista juuri sillä perusteella, että raamatussa annetaan selkeästi ymmärtää avioliiton olevan vain naista ja miestä varten. Vastauksena siihen, miten kirkon sitten tulisi suhtautua näin suuntautuneisiin ihmisiin hän vastasi että rakkaudellisesti. Koska, nimenomaan se että ajattelisi olevansa heitä parempi olisi vakava synti.

Siispä: MIKSI ja MITEN Elina Koivisto voi kokea että hänellä itsellään on oikeus kipuilla ja keskustella asioista Jumalansa kanssa, ja päätyä johtopäätökseen joka ei ole kirjaimellisesti raamatun sanan mukainen - mutta homo- ja lesbopareilla ei kuitenkaan ole tätä samaa oikeutta oman elämänsä suhteen? Siis mahdollisuutta itse keskustella Jumalansa kanssa onko avioliiton siunaaminen oikein ja hyvä vai ei?

Tähän kiteytyy selkeästi KIRKON ja USKON välinen kuilu, ja ongelma. Usko on jotakin jota me selvitämme itse oman jumalamme kanssa. Jokainen kantaa vastuun omista valinnoista ja tuntee niiden seuraukset omassa elämässä, sitä emme voi paeta vaikka kuinka haluaisimme.

Kirkko sen sijaan on sosiaalinen instituutio, jolla varmasti on monia hyviä sosiaalisia funktioita yhteiskunnassa ja yksilön elämässä. Mutta se on myös samalla tavalla sosiaalinen ryhmä, kuin mikä tahansa muu. Sillä on tarve oikeuttaa oma olemassaolonsa, sen jäsenillä sosiaalinen hierarkia - ja valtarakennelma. Kirkossa sisäänrakennettu oletus on, että papit ymmärtävät muita paremmin Jumalaa ja hänen sanaansa. He voivat määrittää mikä on vallitseva tulkinta raamatusta ja sen perusteella valittu toimintatapa. Sosiologisesta näkökulmasta papeilla siis on enemmän valtaa kuin muilla jäsenillä.

Kirkko instituutiona voi auttaa ihmisiä löytämään oman tiensä, tekemään siihen liittyvät valinnat tietoisemmin ja kantamaan niistä vastuun. Mutta usein se myös, juuri sosiaaliseen valtaan ja yhteisöllisyyden ylläpitämiseen liittyvien syiden takia, ennemminkin harhauttaa ihmisiä ymmärtämästä omaa voimaansa - siis - pyrkii hallitsemaan tai ohjaamaan ihmisiä juuri rajoittamalla heidän voimaansa. Sitä luomisvoimaa, miten suuri valta meillä tosiasiassa on muokata omaa ja läheistemme todellisuutta. Ja miten suuri vastuu siitä, millaisia valintoja teemme. Mitä ajattelemme, mitä sanomme.

Tähän voisi jatkaa synnistä ja karmasta ja vaikka mistä. Omakohtaisestikin kokeiltua.
Mutta selitykset eivät oikeastaan auta, koska oman voimanhan ymmärtää vain kokemisen kautta. Tiedättehän tunteen, kun mielessään toivoo tai näkee jotakin tapahtuvaksi ja säikähtää kun se oikeasti tapahtuukin...

Itse sain harjoituksen voimasta, joka perustuu aika epäsovinnaiseen tulkintaan raamatusta.
Sen merkityksen alkaa huomata vasta hetken aikaa harjoiteltuaan. Se menee näin:

- Voimattomuuden tai avuttomuuden tunteen edessä, voi sanoa Minä olen se, että minä olen.
- Vihan tai ärtymyksen tuntiessa, voi sanoa Minä olen valo.
- Jokaisen ilon aiheen - tai surun - kohdatessaan, voi aina sanoa Kiitos.


"Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala." Joh. 1.

Hauskuutta

Taas todettiin jo tutuksi käynyt totuus, että hauska on pään sisäistä.

Ja että hauska on omalla vastuulla, eikä siitä pidä antaa valtaa pois millekään eikä kenellekään.

Aina ei voi olla hauskaa, pitää myös osata surra ja kokea kaikki muu tunteiden kirjo. Mutta lopulta on aika vähän sellaisia tilanteita joissa ei voisi olla hauskaa. Ja joissa ei voisi aidosti löytää voimavaroja hauskuudesta.

Viikonloppuna tämä tarkoitti:

Pulkkakisoja

(olen äärettömän arka ja huono laskemaan pulkalla koska häntäluu on joskus murtunut).

Valopään super-maukasta riistakäristystä ja itsetehtyä puolukkahilloa.

Haltioitunut pienistä pienin keiju joka kellui vaahtokylvyssä melkein kaksi tuntia.

Kalsarikännejä. (nyt on sekin kokeiltu! tosin, tietysti, upgraded-versiona. Mehän oltiin Valopään kanssa mustissa kalsariasuissamme kuin kissanaiset konsanaan.... juomassa tasokasta australialaista punaviiniä...)

Hunajalla valeltujen takapuolten kuvia lumihankeen. Siis lanseeraan uuden termin: peppuenkeleitä. (ja kiljunnan herättämää murrosikäistä poikaa hevaritukka pystyssä, unisin silmin kurkistamassa silmät pyöreänä ovenraosta, kysymässä "MITÄ TE oikein teette???")

Rakkauslaulun laulamista puhelimessa. Siis yhtään ei nolota. Valitettavasti muistin tämän kuitenkin vielä aamulla. Come away with meeee-eeeeeee...

(mitäköhän seuraavaksi: karaokea??? en ole sitäkään koskaan kokeillut...)

Jälleen yksi syvällinen totuus elämästä:

on kiva kun on hauskaa.

Kiitos Valopäälle vieraanvaraisuudesta ja älykkään älyttömästä hauskasta seurasta.

puhtautta vai tyhjyyttä?

Tuntuu että uusi vuosi alkaa tyhjänä,
entisestä ei ole jäljellä enää mitään.

Rakennettua purettiin, leivotut leivät syötiin.
Murustakaan ei jätetty.
Jotain pientä, uuttakin, yritin rakentaa
mutta senkin näyttää musta aukko nielaisseen.

Yritän kokea tyhjyyden
puhtautena.

Vapautena.

Kasvattaa elämääni juuri sellaista kuin itse haluan ja arvostan.
Valita ympärilleni ne ihmiset joiden seurassa opin uutta, kasvan,
ja jotka myös välillä näkevät minussa jotain hyvää - että jaksan.

Päähenkilö ihanassa elokuvassa Blueberry Nights sanoo jotenkin sinne päin,
että on mukava nähdä kuvajaisensa toisissa ihmisissä, kuin peilistä, ja pitää yhä enemmän siitä mitä näkee. Olen erityisen kiitollinen siitä että olen kuluneen vuoden aikana saanut paljon kauniita kuvajaisia. Johtuu paljon myös siitä, että ne peilit ovat niin hienoja.
Mutta myös sitä toista. Ja siksi erityisesti, on otettava opikseen siitä näkemästään, mistä ei pidä.


"Perinteen kirjoittaja on sanonut, että ihminen voi keskittyä elämänsä aikana
joko rakentamiseen tai puutarhanhoitoon.
Rakentajien työ saattaa viedä vuosia, mutta jonain päivänä rakennus on valmis.
Sillä hetkellä he pysähtyvät ja jäävät omien seiniensä vangeiksi.
Elämä menettää merkityksensä rakennustyön päättyessä.

Mutta on olemassa myös niitä, jotka kylvävät.
He joutuvat kärsimään ajoittaisista myrskyistä ja vuodenaikojen rajuista vaihteluista,
ja harvoin lepäävät. Mutta toisin kuin rakentajien rakennus,
puutarha jatkaa ikuista kasvuaan.
Ja vaikka se vaatii jatkuvaa huolenpitoa,
elämä on sen ansiosta puutarhurille yhtä suurta seikkailua."

Paulo Coelho (Brida)