kokovartalopeiliin katsomisen vaikeudesta

Oopalta Marinadille kiertäneet keho-pohdinnat on jotenkin ajankohtaisia myös Keijulla, olisikohan tulevalla rantakaudella osuutta asiaan. Tai lähestyvällä keski-iällä. Tai orastavalla sinkkuudella...

Keijusuhde omaan kroppaan on ollut sikäli aina mutkaton, että se vaan on. Huomio on aina kohdistunut toimintaan, jota sillä saadaan aikaiseksi eikä kroppaa ole tuijoteltu, mittailtu, muokattu tai laihdutettu. Siitä taas on seurannut sellaista mutkallista, että ei välttämättä osaa ollenkaan hahmottaa sitä millaisena oma olemus muille näyttäytyy tai millaisena sen kuuluisi näyttäytyä. Kaiken tämän kehollisen materialismin keskellä kompastelee sitten miten taitaa. Yllättyy tai järkyttyykin kommenteista.

Esimerkiksi, yhtäkkiä tajuaa ettei ole rohjennut ihan varmuuden vuoksi pitää bikineitä uimarannalla kymmeneen vuoteen.

Tai, ottaa vastaan vahvassa etukenossa kulkevan "herrasmiehen" kommentin siitä, että "jos on tollanen perse ja tiukat housut niin sehän tarkottaa että on tavaraa tarjolla." Ja ihmettelee sarkastisesti paikalta paetessaan että Anteeksi, en tosiaankaan tajunnut että asia voi noin kiinnittää huomiota... että ehkä sekin oli kohteliaisuus?
(ja toim. huom. ne housut on kyllä ihan kohtalaisen tyylikkäät)

tai vaikka ihmettelee niitä taistelun jälkiä. Tai muistelee viikkokausia kevyttä kosketusta lantiolla ja (ylimitoitettua mutta ah niin herttaista) kohteliaisuutta treenatuista lihaksista.

Viat ja virheethän kuitenkin on helppo tunnistaa. Ja arvostelun ja loukkaukset muistaa liian helposti, liian pitkään. Mutta kuinka voisi parhaiten juhlia sitä mitä on? Olla kiitollinen, iloinen ja ujostelematta turhia. Kauneus on kuitenkin lopulta eniten asenne, sanon minä. Ja jos ei kehostaan voi nauttia niin mitä virkaa sillä sitten on...

Sting muuten puhui jossain haastattelussa tästä juhlimisesta ja tantra- joogasta... jos ette siis tienneet, seksihän on sakramentti ja henkisen kasvun väline, jolla on kosmista merkitystä! :)

Outi Nyytäjä taas sanoi televisio-haastattelussa että ne ihmiset, jotka eivät sairasta, eivät lopulta oikein ymmärrä mistään mitään. Ajattelin että sepä oli aika viisaasti sanottu - nimittäin, vakavia sairauksia kohdatessaan sitä tajuaa että kaikki kontrolli jota omaan ruumiiseen (tai elämään?)voit saada, on kuitenkin vain näennäistä ja väliaikaista. Jos kroppa päättää yhtäkkiä sairastua, se tekee niin ja se on vain hyväksyttävä. Asian kanssa on opittava elämään. Ja vanheneehan se koko ajan joka tapauksessa.

Omat ajatukset yhtenevät Marinadin kuvaan siitä, että fyysisyys on tärkeää siksi mitä tekemistä ja tunteita se tuottaa - ei niinkään siinä millaista kuvaa se rakentaa itsestä muille.

Ruumis on sielun koti. Siksi siitä pitää pitää myös hyvää huolta.

Loppuu tämä liiallinen kahvinjuonti!
ja hyvät tanssihölkkä-kelitkin on ihan nurkan takana...